

Uuden-Seelannin Pohjoissaarella, lähellä suurta kaupunkia Aucklandia sijaitseva hulppea kartano on vain yksi syy tulla tutustumaan Cirionin hevossittolaan. Tosin 1800-luvulta peräisin oleva kartano on tunnettu niin historiallisessa mielessä kuin entisenä turistikohteena, vaikka tätänykyä valtaistuimella majaileekin yksi esteratsastuksen huippunimistä. Hevostilaksi muutettu kartano tiluksineen tosin ajaa hyvin tehtäväänsä - olkoot itse pytingin historia miten verinen ja sotaisa tahansa. Voit toki epäillä tarinaseppojen mielenterveyttä (mikä lienee kannattavaa), mutta suorastaan tapahtumarikkaasta menneisyydessä kertovat sadut eivät kenties olekaan mitään hölynpölyä. Kun olet viettänyt muutaman (toivottavasti mukavan) yön satiinisägyissä, et varmaankaan halua enää kuulla yhtään kummitustarinaa! Yöllä kuuluvat oven paukahdukset, rappusten narina, oudot valoilmiöt ja jopa vihertävät hahmot piinaavat todennäköisesti sinua heti ensimmäisenä, mutta älä pelkää, siihen tottuu! Tilaa diktatuurimaisesti johtava Diamonte on jopa niin tottunut öisiin vierailijoihin, että hän on nimennyt vihreät oliot. Hulluksi saa epäillä, mutta Gestapon pelossa kannattaa vaieta kuin mykkä viidakkobaarissa.
Itse kartano kuitenkin, ilman kummituksia, hulluja omistajia ja muita hömpötyksiä, on todella kalleilla huonekaluilla varustettu antiikkinen rakennus. Sieltä löytyvät parhaimmat itämaiset matot, isoimmat ja leveimmät kirjahyllyt, mukavimmat ja silti tyylikkäät sohvat ja kaikenlaista muuta kalustetta kaikkiin tarpeisiin. Ihan nykyaikaisia sähköjä emme ole kaikkialle hankkineet, joten valaistuksena toimivat tietenkin romanttiset, kullatut kynttilät. Kamalat ultramodernit keittövälineet ovat myös pannassa, sillä maukkaasta ruoasta huolehtii Cirionin keittiömestari ja kokkilauma. Onneksi kartanossa on huoneita enemmän kuin tarpeeksi, jolloin kaltoin kohdellut työntekijät saavat ylelliset makuuhuoneet itselleen. Muita mainittavan arvoisia huoneita ovat mm. kirjasto, aula, ruokasali, ritarihuone, museohuone, makuuhuoneet sekä loputtomat käytävät joille saatat eksyä heti ensimmäisenä päivänäsi.
Mistä kartanon sisältö siis koostuu? Lukuisista palavista takoista, lepattavista kynttilöistä, kiiltävistä aarteista... Kullan hohdolta ja kimallukselta et voi välttyä nukkuessasi ruhtinallisissa makuuhuoneissa! Huoneiden kalustusta voisi sanoa luksusmaiseksi, upeaksi ja useimmiten kultaisen-punaiseksi. Ehkä mukavimmat maisemat kullanhohtoisille silmille ja aarretta halajavalle mielelle olisi kuitenkin ritarihuoneessa. Entisaikaiset esi-isämme olivat itsessään ritareita, ja pirun hyviä jos saa sanoa. Esi-isiemme menneisyys on kuitenkin jatkunut tähän päivään asti, jonka takia the knight room on täynnä haarniskoita, miekkoja, kilpiä, turnajaiskaapuja, salaisia aarteita sekä vanhoja karttoja. Kartat ovat pääosassa merikarttoja sen takia, että osa sukulaisista on ollut jopa merirosvoja. Mielenkiintoista, eikö? Lisää historian havinaa alempana. Kuitenkin muut mainittavan arvoiset huoneet, kuten olohuone(eet), the common room(s), noudattaa samanlaista etikettiä kuin the knight room. Kaikkea arvokasta, kuten suvun vaakuna, kultaisia koruja ja kaikkea kiiltävää on laitettu seinälle, ja lattiaa peittää hienoimmat matot. Puulattioiden sijalla on viileää marmoria tietysti! Voisikin siis sanoa, että astuessasi ensimmäisen kerran kartanon isosta pääovesta sisään, tunnet olosi kumman kotoisaksi ja mielessäsi olet palanut 1800-luvulle, jolloin ihmiset olivat ihmisiä sekä orjat orjia.
Vuorijono siintää idässä, lännessä ja pohjoisessa viidakkoa, etelässä kallioita vasten kuohuava meri... Kalkkikivikallion huipulla sijaitseva Cirion Stud sijaitsee melkoisen eksoottisella paikalla, vaikka onneksi sentään naapureihin on vielä näköyhteys. Tyynenmeren rannalla sijaitseva kolmenkymmenen hehtaarin tilus kätkee sisälleen niin vehreitä ja kumpuilevia kukkuloita kuin sankkoja viidakkopolkujakin. Missään täysin sivistyksen tuolla puolen ei Cirion sentään majaile - lähimpään suureen kaupunkiin Aucklandiin on vain 30 kilometriä. Mikään omavarainen ei toisin sanoen tarvitse olla, vaikka kartanon takana olevista plantaaseista tuleekin pientä lisätuotantoa ahneen omistajan kirstuun. Pääasiassa hedelmistä koostuvat viljelmät ovat myös hyvää matkaevästä maastoretkiä varten - eipä tule ainakaan kiiweistä pula!
Uudessa-Seelannissa on ainakin yksi erittäin suuri etu - maassa ei ole luonnonvaraisena muita nisäkkäitä kuin lepakoita. Voimme toisin sanoen todeta, että maastoretkillä ei tarvitse pelätä henkensä puolesta villipetoja. Valitettavasti silti liskoja ja lintuja riittää yllin kyllin, etenkin ensimmäiseksi mainittu ryhmä saa välillä huippuvireessä olevat hevosemme hyppimään kirjaimellisesti seinille. Tai puille, miten vain. Uuden-Seelannin subtrooppisissa sademetsissä on myös toinenkin huomattava etu - metsät eivät suinkaan ole mitään läpipääsemätöntä rämeikköä, vaikka välillä saakin irroitella liaaneja viidakkoveitsen avulla hevosten jaloista. Muistathan siis ottaa naulakosta viidakkoveitsen, ennen kuin lähdet omin päin maastoon?
Kalkkikivikallioiden lomassa sijaitseva meri on varmasti jo hieno nähtävyys itsessään, mutta kallioista kuroutuneet erikoiset muodostelmat luovat oman erikoisen piirteensä alueen kuvaan. Myös terävähuippuset vuoret vetävät kiinnostuneita samoilijoita luokseen, vaikka eivät nuo kivikuvatukset ole kuin korkeintaan parin kilometrin korkuisia. Luolia ja tutkimattomia solia sisältävät vuoret eivät ole ihan leppoisen kävelymatkan päässä - vuoren juurelle päästäkseen pitää ratsastaa seitsemän kilometriä tasankojen ja vehreiden mäkien poikki.
Maastoesteradalle saa tosiaan pakata viidakkoveitsen taskuun tai ainakin linkkuveitsen, pienet (ja pelottavan suuret..) yllätykset eivät ole niin mukavia keskellä kiitolaukkaa. Maastoesteradat ovat onneksi itsessään mukavan vaihtelevia sekä vaativia, kaksi rataa kun mutkittelee pitkin viidakkoa aina merenrannalle ja kalliotörmille asti. Korkeanpaikankammoisille ihmisille maastoratamme eivät ole varmasti kauhean mukavia, mutta huimapäille sitäkin parempia! Mutaiset ja liukkaat maastopolut eivät kenties saa edes hevosia itsevarmoiksi, etenkin kun estekorkeus on parhaimmillaan 140 cm. Helpompi maastoesterata sisältää vähän yksinkertaisempia esteitä ja helpompia reittejä, sen yhteispituus on vain kolme kilometriä kun taas vaikeampi on jopa kuusi kilometriä pitkä. Esteet ovat kuitenkin myös helpommassa radassa korkeat, korkein hyppy kun on 120 cm. Välillä satunnaiset kaatuneet puut ja tulvat tuovat lisää haastetta...
Hevostilalla on luonnollisesti talli. Meidän tallimme on kivinen, tietysti sävy sävyyn kartanon kanssa! Oikeastaan meillä on jopa kaksi tallia, ori- ja tammatalli erikseen. Karsinoita tammatallissa on yhteensä 50, oritallissa 40. Tallit eivät suuresta karsinamäärästään huolimatta vie suunnattomasti tilaa, sillä ne ovat kartanon vasemmalla puolella sivussa. Näin hevoset saavat tarvitsemaansa rauhaa ja ihmiset mukavaa hajurakoa noihin syöppöihin. Viihtyvyyttä parantaessamme olemme ottaneet huomioon myös hevosten luontaisen uteliaisuuden, sillä karsinoista näkee tilavien ikkunoiden kautta kurkkimaan ulos. Kalteroidut ikkunat pidetään yleensä aina auki, jolloin raikkaasta ilmasta ei tule pulaa. Vähän matkan päässä puomilla voi hevosia harjailla myös luonnon helmassa, mikäli tallissa kyhjöttäminen alkaa maistua puulta. Myös käytävällä voi hevosia harjailla, vaikka se saattaa aiheuttaakin tukosta ja mulkoilua. Onneksi sentään kaunis kivitalli puuseinineen rauhoittaa nyrpisteleviä hienohelmoja, elegantit ja viimeistellyt materiaalit kun hivelevät kenen tahansa näköaistia suunnattomasti! Pramea karsina on myös hevoselle mukava, sillä se sisältää suolakiven, vesiautomaatin, puolelta toiselle vedettävän metallisen ruokakipon sekä tietysti heinäkalterin. Eivät hevoset kuitenkaan karsinoissa turhanpanttina seiso, vaan ne ulkoilevat niin paljon kuin mahdollista.
Tallissa itsessään on toki muutakin kuin karsinat, kuten satula- ja rehuhuone. Molemmilla tallipuoliskoilla on omansa, joten tilaa on paljon! Solariumit ja pesukarsinat ovat nekin vakiokalustetta tottakai. Oritallissa sijaitsee lisäksi päätoimisto. Kaikenmallinen liikkuminen tallialueella on tehty mahdollisimman sujuvaksi sekä turvalliseksi. Porvarimaista tunnelmaa pihalle luo tallien väliin pystytetyt ylelliset kukkaistutukset, tietenkin ympyrän muotoiset sellaiset.
Tallitilojen lisäksi hevosille on olemassa muitakin omia alueita - meren rannan tuntumassa on maneesi sekä kaksi kenttää. Toisella kentällä usein verryytellään, toisella puolestaan kilpaillaan. Arkikäytössä kuitenkin jaottelemme kenttämme yksinkertaisesti vain koulu- ja estekentäksi. Koulukenttä on hiekkainen, siinä on ratsastusradan numerot ja kokona toimii 20 m x 60 m, tietysti valkoisten aitojen kera. Mutkittelevaa mukulakivitietä pitkin pääsee derbykentälle, joka on hivenen koulukenttää ylempänä. Derbykentässä on nurmipohja, tietenkään kiinteitä banketti- ja porrasesteitä unohtamatta. Ahkerat puutarhurimme raivaavat nopeasti kasvavaa nurmikkoa tiheään tahtiin ja huolehtivat takuuvarmasti kentän kunnosta. Merellisen ilmaston piinaamana maneesi ei ole tosin mikään huono ratkaisu sekään - siinä on lasiset ikkunat, musta katto sekä vaalea väritys. Sisällä useimmiten pauhaa mukava musiikki tai sitten ilmastointi, tosin jo seinät tuntuvat hohkaavan raikasta viileyttä. Maneesi on kooltaan melkoisen suuri, koska sisällä on tuomarin kopit, katsomo yleisölle sekä itse areena. Olemme jatkuvasti yrittäneet pitää villit luonnonlapset pois kentältämme, mutta silti muutama tepasteleva lisko saattaa eksyä yleisön joukkoon. Ingen panik! Laitumellakin moiset maanvaivat saattavat ilmaantua, tarhoja meillä kun ei ole muutamaa enempää. Erakoille on omat aitauksensa, sosiaaliselle tammaporukalla puolestaan omansa. Valkoiset aidat rajaavat tietysti niityt ja kumpareet, tehden maisemasta suorastaan piinaavan täydellisyydenhakuisen.
Diamonten sukujuuret johtavat pitkälle keskiaikaan. Suku oli vaurasta ja tunnettua, vielä aatelistakin! 1300-luvulla rakennettu linna oli suvun ylpeyden aihe, jonne kokoonnuttiin vuosittain suurien sukujuhlien merkeissä. Ritariajan loiston hälvetessä tosin alkoi uusi aikakausi. Sir Richard Wetherby oli saanut tarpeekseen Isosta-Britanniasta ja sen kolkosta linnasta. Löytöretket innostivat miestä suunnattomasti, hän koki palavaa halua lähteä eksoottisiin maihin. Robinson Crusoen lailla Wetherbyin perhe lähti kohti Madagaskaria. Kartano rakennettiin rannan tuntumaan, edustaen upeaa englantilaista barokkia. Moinen ilmetys ei ollut ollenkaan tavanomainen mustan alkuperäiskansan asuttamassa Madagaskarissa, jonka ainoa ulkomaalainen kontakti oli tällä hetkellä englantilaisten lähetyssaarnaajien valloitukset. Olosuhteet eivät siten olleet kovinkaan siedettävät. Sir Richard Wetherby ei kuitenkaan luopunut niin sanotusti kruunustaan, vaan rikastui lisää orjakaupan avulla. Pellolla työskentelivät orjat, plantaasit kukoistivat ja kauppa kävi kuumana.
Onnen rikkoi kuitenkin tyttären Marie-Louisen itsemurha, sekä veljen Antonion täydellinen sekoaminen mielenterveysongelmineen. Perheen äiti, hiljainen ja kokonaan sivuutettu Elisabeth tappoi miehensä, poikansa sekä lankonsakin. Suvun kunnia näytti kuihtuneen kokonaan viimeisen jäsenen kuoltua. Merillä seilaava Jean de Rosé kuitenkin astui tässä vaiheessa kuvaan. Jean oli Antonion rakastajattaren, ranskalaisen kaunottaren poika. Mies tunnettin parhaiten aikansa yhtenä vahvimpana merirosvona ja murhamiehenä. Itä-Intian kauppakomppania sai kuitenkin lopulta lahdattua miehen, joka oli kuollessaan onnistunut niin sanotusti kiroamaan sukukartanonsa murhanhimonsa vuoksi. Suku ei kuitenkaan kuollut, vaan levisi takaisin Isoon-Britanniaan. Vasta suvun uusin jäsen Diamonte, oli ensimmäinen joka kiinnostui ulkomaista jälleen. Nainen tutki vanhan vallottajasuvunsa historiaa, asuen hetken aikaa Madagaskarissa.
Uuden-Seelannin kartanolla ei ole mitään tekemistä Diamonten suvun kanssa, mutta toisaalta se on juuri sen etu - nainen halusi aloittaa uudestaan ilman sukunsa jatkuvaa "läsnäoloa." Ei tosin uuden kartanon historia ole yhtään sen vähemmän värikäs! Uudessa-Seelannissa alkuperäisasukkaiden maorien maille perustettu pytinki on moneen otteeseen toiminut sotatantereena, varsinkin kun kartano valmistui vuonna 1860. Tilusten vastaavana toiminut brittiläisen imperiumin entinen sotilas Christian Adams oli halunnut vain viettää mukavat eläkepäivät subtrooppisen sademetsän laidalla, mutta barokkista tyylisuuntaa edustava kartano oli maoreille kuin siirtokauden sorron ilmestys. Rauhallisena miehenä tunnettu Adams murhattiin omaan sänkyynsä, tosin hallitus päätti puolestaan kostaa "hammas hampaasta" -periaatteella. Jälki oli aamun sarastaessa suorastaan surullisen rumaa - taistelussa oli menetetty melkein sata ihmistä.
Kartanon seuraava omistajaperhe oli huomattavasti maorikielteisempi, joten ristiriidat äityivät usein konflikteiksi asti. Verta vuodatettiin ja huhut levisivät. Kartanon kerrottiin olevan kirottu sen historian vuoksi - omistajat vaihtuivat usein, toisinaan jopa oman käden kautta. Mitään halukkuutta ei ihmisillä ollut kartanoon muuttaa melkein kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, kunnes Uudessa-Seelannissa päätettiin tehdä tiluksesta museo. Historiaa ei kuitenkaan saanut pyyhittyä pois, sillä menneisyyden haamut tulivat kirjaimellisesti kummittelemaan. Koko kartanon pitkän historian aikaiset murhenäytelmät voi suoraan havaita levottomina öinä - välillä käytävällä vilahtaa läpinäkyvä maorisotien aikainen hahmo, toisinaan taas jossain tyhjissä makuuhuoneissa saattaa kuulua mielipuolista naurua ja jopa näkyä vihreänä loistava hirttäytynyt hahmo. Vasta Diamonte päätti asuttaa tilan uudestaan, nainen kun ei pelännyt lainkaan vihertäviä hahmoja, narisevia portaita saati sitten peileissä näkyviä ylimääräisiä hahmoja - viattomat työntekijät eivät tosin ole yhtä piittaamattomia..